Kauhunovelleja

Kello kävi. Meeri tiesi, että Jouko oli poissa. Hän ei silti pystynyt nousemaan sängyltä. Sängyltä, jolla he molemmat olivat nukkuneet niin monia öitä. Sängyltä, jolla lapset oli alkuunpantu. Sängyltä, jonne oli käyty nukkumaan vihaisena. Sängyltä, jolle oli käyty nukkumaan onnellisena. Sängyltä, jolla hän tästä eteenpäin nukkuisi yksin. Sängyltä, jolta hän ei pystynyt nousemaan.  Jouko alkoi kylmetä. Ja kangistua. Meeri tiesi, että hänen pitäisi soittaa jonnekin. Minne? Hätänumeroon, Lapsille. Naapuriin. Jonnekin.  Mutta puhelin oli alakerrassa, ja hän ei voinut nousta. Hän muisti, kuinka he olivat muuttaneet tähän taloon niin monta vuotta sitten. Hän muisti, kuinka he olivat menneet naimisiin. Hän muisti kirkonkellot, kakun leikkaamisen, vanhempien neuvot. Hän muisti nuoruuden, hän muisti tanssin, hän muisti kesät, hän muisti talvet. Hän muisti Joukon. Ja nyt Joukoa ei enää ollut. Oli vain tuo kylmä, kangistuva kasa, joka oli joskus ollut täynnä elämää ja rakkautta.  Ja...

Elokuvissa ne aina huutavat. Huutavat, kun veitsi iskeytyy niiden lihaan. Huutavat, kun ne tippuvat kuolemaansa. Huutavat, kun niitä ammutaan. Usein ne jopa huutavat, kun niitä tukehdutetaan. Oikeasti ne ovat hiljaisempia kuin luulisit. Ne saattavat vaikeroida kivusta ja tuskasta, mutta enimmäkseen ne ovat hiljaa. Epäuskoisia, kun elämä valuu niistä ulos. Tähänkö tämä nyt päättyi, niiden silmät sanovat. Niin paljon jäi vielä tekemättä. Kokematta. Elämättä. Ne tuijottavat minua, anovat armoa, yrittävät pitää kiinni viimeisistä hengen rippeistään. Jokainen jäljellä oleva sekunti on arvokas. Yleensä ne luovuttavat, kun ymmärtävät, että toivoa ei enää ole. Elämä hiipuu niiden silmistä hiljaa ja viimeisillä hetkillään ne hyväksyvät kohtalonsa. Sitten ne sammuvat. Sammuvat lopullisesti.  Minä sen sijaan elän. Elän entistä voimakkaammin niiden jokaisen päättyneen elämän kautta. Olen riistäjä, kiistäjä, elämän pois niistäjä. Nistijä, listijä, puukolla pistäjä. Ne kuolevat kuin kärpäset ja ...

Meidän oli määrä lähteä kauas valtameren syvyyksiin katsomaan kuuluisan uponneen laivan hylkyä. Isäni oli maksanut lipuista suuren summan rahaa, ja sukellusalus oli tehnyt matkan useita kertoja aiemminkin. Matkaan lähtijöitä oli minun ja isäni lisäksi aluksen kapteeni, sukellusalusyhtiön toimitusjohtaja sekä kolmas turisti. Sukellusalus laukaistiin mereen, ja aloimme upota alas siniseen veteen. Alus oli pieni ja ahdas, mutta olimme innoissamme. Kaikkialla ympärillämme oli suurta, pimeää ja loputtoman syvää.  Muutaman tunnin vajottuamme merenpohja alkoi lähestyä, ja kapteeni ilmoitti laivan hylyn olevan enää vain joidenkin satojen metrien päässä. Hylyn löytäminen oli haasteellista, sillä näkyvyyttä oli vain pari metriä aluksen valojen loistaessa mustaan tyhjyyteen. Pian kapteeni kuitenkin ilmoitti, että laivan hylky oli näkyvissä. Pyrimme kaikki katsomaan ulos aluksen pienestä ikkunasta, ja olimme totta tosiaan löytäneet etsimämme.  Sen jälkeen kaikki pimeni. Törmäsimme voimakk...

Rakastan lapsiani. Rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta tässä koko maailmassa. Rakastan heidän suuria silmiään ja pehmeitä käsiään. Rakastan heidän pellavaisia hiuksiaan ja kevyitä askeleitaan. Rakastan heidän pieniä kasvojaan ja hentoja ruumiitaan. Rakastan sitä, kuinka helposti heidän luunsa katkeavat, kun taitan niitä. Rakastan sitä, kuinka vaivattomasti hampaani uppoavat heidän pehmeään lihaansa. Rakastan heidän tukahtuneita tuskanhuutojaan ja pelokkaita ilmeitään, jotka heidän piinaisista pienistä kasvoistaan kuvastuvat, kun isken heidän helposti periksiantavat kallonsa murskaksi. Rakastan heidän vaivalloisia yrityksiään päästä pakoon, vaikka olen jo murtanut heidän kaikki raajansa. 

Työskentelen maanalaisessa laboratoriossa. Sijainti on salainen, ja lähin sivilisaation merkki on ruostunut radiomasto keskellä metsää. Asumme laboratorion tiloissa, pimeissä kellareissa. Työmme on hyvin luottamuksellista, emmekä ole nähneet päivänvaloa viikkoihin. Kuukausiin? Kuka tietää. Kuka tietää, onko päivänvaloa enää olemassakaan, jos joskus astumme täältä ulos. Meillä on tiukkaan määritellyt päivittäiset rutiinit, joiden mukaan elämme hetkestä seuraavaan. Menettelytavoista poikkeaminen voi tuhota koko tutkimuksen. Loputtomat sekunnit, minuutit, tunnit ja päivät seuraavat vääjäämättä toisiaan. Laboratorion seinät tuijottavat minua aivan kuten minä tuijotan niitä. Havahdun jälleen yhteen monotoniseen päivään, tai iltaan, tai keskiyöhön, kun valot särähtävät päälle. Kollegani saapuvat suuresta metalliovesta. He eivät tervehdi minua.  Yritän saada heidän huomionsa katsekontaktilla. En voi puhua, sillä suuni on ommeltu kiinni. En muista, milloin tämä tapahtui. Se saattoi olla si...