Kauhunovelleja

Se oli alkanut seuraamaan minua muutamaa kuukautta aiemmin.  Kuin varjo. Kuin sirisevä, pätkivä taajuuskuva rikkinäisessä televisiossa.  Jälkeinen liikkuu aina pari askelta perässäni. Mitä teenkin, jälkeinen toistaa sen. Mutta ei suoraan kopioi. Ei, vaan lisää siihen oman kammottavan vääristyneen otteensa.  Jälkeinen pysyy aina selkäni takana, mutta joskus näen sen. Peilin kuvajaisessa tai näyteikkunan heijastumassa. Siellä se säkertää takanani niveltyvine raajoineen, kalpeine, pitkine, mahdottomine ruumiineen ja hampaattomine, mustaa, tautista lietettä valuvine suineen. Sen silmät, niitä on kai neljä, ovat kiiltävät, äärettömät, ja tuijottavat minua herkeämättä.  Hiljaa se ei koskaan ole. Siitä lähtee jatkuva viiltävän korkea ääni, joka vinkuu päässäni kuin loputon tinnitus. Joskus se säksättää päiväkausia.  Kun menen nukkumaan, Jälkeinen käy vierelleni. Tunnen sen painon sängyllä ja kuulen kuinka se sirisee. Ja haisee. Kellarille. Syksyn lehdille. Myyrille. Ma...

Heli oli ystäviensä mökillä vierailemassa. Yön laskeutuessa hän siirtyi ulkorakennukseen, jossa majoittui.  Myrsky oli saavuttanut syrjäisen mökin. Sade ropisi ja tuuli kävi voimakkaana. Heli ei kuitenkaan ollut huolissaan, sillä aitta oli voimakasta tekoa ja hän oli lämpimästi kääriytyneenä peittoihin.  Yhtäkkiä valot kuitenkin sammuivat, ja tuli säkkipimeää. Heli hapuili katkaisijaa, mutta ei auttanut. Valot pysyivät poissa. Ulkona myrsky voimistui entisestään, ja hän kuuli tuulen ujeltavan rakennuksen seiniä pitkin. Heli oli kuitenkin väsynyt, joten hän ummisti silmänsä ja pian uni ottikin hänestä vallan. Keskellä yötä Heli havahtui siihen, että valot räpsähtivät päälle. "Jopas nyt", hän tokaisi, ja kurotti kädellään katkaisijaa kohti. Käden liike kuitenkin pysähtyi pian, sillä hän kuuli raapimista ovelta. Raapimista ja ... aivan kuin joku olisi yrittänyt tulla sisään. "Jätinkö minä avaimen oveen?" hän kauhistui, kun äänet kävivät entistä voimakkaammiksi. Hän ei ...

 Rüdiger nosti lasin huulilleen ja siemaisi. Täyteläinen, tummasävyinen, hieman metallinen maku täytti hänen suunsa ja sai hänen kielensä tanssimaan.  "Herkullista!" Rüdiger julisti. Hän oli valmistanut itselleen illallista hieman juhlavammin kuin hänellä yleensä oli tapana. Olihan sentään sunnuntai. Hän oli aina pitänyt sunnuntaista. Silloin oli aikaa aterioida pitkän kaavan mukaan.  Hän oli paistanut lihan vain kevyesti ruskistamalla, sillä raakana liha oli parhaimmillaan. Hän oli metsästänyt paistin itse, ja nyt se oli hänen ruokasalinsa pöydällä kaikessa komeudessaan. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi siihen käsiksi.  Rüdiger tarttui veitseensä ja alkoi leikata. Lihasneste ja veri valuivat ihanina helmeilevinä virtoina, kun hänen veitsensä upposi mehevään lihaan. Rintapala irtosi helposti, ja hän nosti sen lautaselleen.  "Oikein kunnon metsästäjänleike", Rüdiger naureskeli itsekseen, kun hän työnsi lihanpalan suuhunsa. Se oli sanoinkuvaamattoman makoisa...

Pekka oli kuullut niitä lapsesta asti. Ääniä. Sen ääniä. Ääniä kellarista. Vanhemmat eivät uskoneet häntä, kun hän väitti, että siellä oli jotakin. Jotakin, mistä lähti ääniä. Hirvittäviä ääniä. Vanhemmat eivät uskoneet häntä silloinkaan, kun talossa tapahtui outoja. Kun hän leikki yksin yläkerrassa ja ulko-ovi aukesi, mutta kukaan ei tullut sisään. Kun radio meni itsestään päälle. Kun tavarat vaihtelivat paikkoja ilman että kukaan koski niihin. Kun isä jäi kellarin oven taakse salvan lukkiuduttua, vaikkei kukaan ollut laittanut sitä kiinni.   Nyt Pekka oli jäänyt taloon yksin. Isä oli kuollut, ja äiti muuttanut palvelutaloon.  Äänet eivät olleet lakanneet. Ne kuuluivat entistä voimakkaampina.  Talo täytyisi tyhjentää, jotta hän voisi myydä sen. Pekka oli saanut muut kerrokset raivattua, mutta jäljellä oli vielä kellari.  Hänen täytyisi mennä sinne. Hänen oli pakko. Hän ei halunnut.   Pekka laskeutui portaita alas. Äänet voimistuivat. Rapisevat, rahise...

Kello kävi. Meeri tiesi, että Jouko oli poissa. Hän ei silti pystynyt nousemaan sängyltä. Sängyltä, jolla he molemmat olivat nukkuneet niin monia öitä. Sängyltä, jolla lapset oli alkuunpantu. Sängyltä, jonne oli käyty nukkumaan vihaisena. Sängyltä, jolle oli käyty nukkumaan onnellisena. Sängyltä, jolla hän tästä eteenpäin nukkuisi yksin. Sängyltä, jolta hän ei pystynyt nousemaan.  Jouko alkoi kylmetä. Ja kangistua. Meeri tiesi, että hänen pitäisi soittaa jonnekin. Minne? Hätänumeroon, Lapsille. Naapuriin. Jonnekin.  Mutta puhelin oli alakerrassa, ja hän ei voinut nousta. Hän muisti, kuinka he olivat muuttaneet tähän taloon niin monta vuotta sitten. Hän muisti, kuinka he olivat menneet naimisiin. Hän muisti kirkonkellot, kakun leikkaamisen, vanhempien neuvot. Hän muisti nuoruuden, hän muisti tanssin, hän muisti kesät, hän muisti talvet. Hän muisti Joukon. Ja nyt Joukoa ei enää ollut. Oli vain tuo kylmä, kangistuva kasa, joka oli joskus ollut täynnä elämää ja rakkautta.  Ja...

Elokuvissa ne aina huutavat. Huutavat, kun veitsi iskeytyy niiden lihaan. Huutavat, kun ne tippuvat kuolemaansa. Huutavat, kun niitä ammutaan. Usein ne jopa huutavat, kun niitä tukehdutetaan. Oikeasti ne ovat hiljaisempia kuin luulisit. Ne saattavat vaikeroida kivusta ja tuskasta, mutta enimmäkseen ne ovat hiljaa. Epäuskoisia, kun elämä valuu niistä ulos. Tähänkö tämä nyt päättyi, niiden silmät sanovat. Niin paljon jäi vielä tekemättä. Kokematta. Elämättä. Ne tuijottavat minua, anovat armoa, yrittävät pitää kiinni viimeisistä hengen rippeistään. Jokainen jäljellä oleva sekunti on arvokas. Yleensä ne luovuttavat, kun ymmärtävät, että toivoa ei enää ole. Elämä hiipuu niiden silmistä hiljaa ja viimeisillä hetkillään ne hyväksyvät kohtalonsa. Sitten ne sammuvat. Sammuvat lopullisesti.  Minä sen sijaan elän. Elän entistä voimakkaammin niiden jokaisen päättyneen elämän kautta. Olen riistäjä, kiistäjä, elämän pois niistäjä. Nistijä, listijä, puukolla pistäjä. Ne kuolevat kuin kärpäset ja ...