Syvällä

Meidän oli määrä lähteä kauas valtameren syvyyksiin katsomaan kuuluisan uponneen laivan hylkyä. Isäni oli maksanut lipuista suuren summan rahaa, ja sukellusalus oli tehnyt matkan useita kertoja aiemminkin. Matkaan lähtijöitä oli minun ja isäni lisäksi aluksen kapteeni, sukellusalusyhtiön toimitusjohtaja sekä kolmas turisti.

Sukellusalus laukaistiin mereen, ja aloimme upota alas siniseen veteen. Alus oli pieni ja ahdas, mutta olimme innoissamme. Kaikkialla ympärillämme oli suurta, pimeää ja loputtoman syvää. 

Muutaman tunnin vajottuamme merenpohja alkoi lähestyä, ja kapteeni ilmoitti laivan hylyn olevan enää vain joidenkin satojen metrien päässä. Hylyn löytäminen oli haasteellista, sillä näkyvyyttä oli vain pari metriä aluksen valojen loistaessa mustaan tyhjyyteen. Pian kapteeni kuitenkin ilmoitti, että laivan hylky oli näkyvissä. Pyrimme kaikki katsomaan ulos aluksen pienestä ikkunasta, ja olimme totta tosiaan löytäneet etsimämme. 

Sen jälkeen kaikki pimeni. Törmäsimme voimakkaasti pohjaan, ja menetimme kaikki sen vähäisenkin jalansijan, joka meillä ahtaassa aluksessa oli. Kuulin isäni huutavan säikähdyksestä. Kapteeni vakuutteli, että mitään hätää ei ole, mutta hänen äänensä ei kuulostanut kovin varmalta. 

Aluksessa oli pilkkopimeää. Kuulin vain matkatoverieni kiihtyvän hengityksen ja epäuskoisia yksittäisiä sanoja. Kapteeni etsi jotakin. Seuraavassa hetkessä alukseen syttyi valo. Hän oli löytänyt etsimänsä. Taskulampun. Käännyimme katsomaan sukellusalusyhtiön toimitusjohtajaa. Hän näytti kalpealta. En tiedä, johtuiko se taskulampun valosta. Hän kokosi haparoiden itsensä, ja sai sanottua, että yhteys merenpinnalle on katkennut. Tuijotimme häntä epäuskoisina. Tunnelma aluksen sisällä alkoi kiristyä. Meidät oli vakuutettu siitä, että matka olisi turvallinen. Ja nyt olimme täällä. Merenpohjassa. Kilometrien päässä mistään, missä oli järkeä. Paniikki alkoi nousta matkustajien keskuudessa. Kapteeni yritti vakuutella, että meidät löydettäisiin varmasti pian. Ennen kuin oli liian myöhäistä. Liian myöhäistä. En halunnut ajatella sitä.

--------

Täällä on kylmä. Niin kylmä. Kauanko aikaa on kulunut? Tunteja, sen tiedän varmaksi. Päiviä? En osaa enää sanoa. Happi ei riitä enää kauaa. Tunnen kuinka hengitykseni käy hetki hetkeltä raskaammaksi. 

Olen aivan yksin. Isäni riisti kapteenilta teräaseen, joka tällä oli mukana. Hän surmasi yksi kerrallaan muut matkustajat ja lopulta itsensä, jotta minulla olisi mahdollisuus selvitä pelastajien saapumiseen asti. 

Pelastajien? He eivät ole tulossa. Olen yksin kylmässä, pimeässä, loputtomassa tyhjyydessä. En voinut enää pitää taskulamppua päällä, sillä surmatut matkatoverini tuijottivat minua tyhjillä silmillään. Nyt en enää näe heitä. Mutta kuulen heidät yhä.