Ne

Elokuvissa ne aina huutavat. Huutavat, kun veitsi iskeytyy niiden lihaan. Huutavat, kun ne tippuvat kuolemaansa. Huutavat, kun niitä ammutaan. Usein ne jopa huutavat, kun niitä tukehdutetaan.

Oikeasti ne ovat hiljaisempia kuin luulisit. Ne saattavat vaikeroida kivusta ja tuskasta, mutta enimmäkseen ne ovat hiljaa. Epäuskoisia, kun elämä valuu niistä ulos. Tähänkö tämä nyt päättyi, niiden silmät sanovat. Niin paljon jäi vielä tekemättä. Kokematta. Elämättä.

Ne tuijottavat minua, anovat armoa, yrittävät pitää kiinni viimeisistä hengen rippeistään. Jokainen jäljellä oleva sekunti on arvokas. Yleensä ne luovuttavat, kun ymmärtävät, että toivoa ei enää ole. Elämä hiipuu niiden silmistä hiljaa ja viimeisillä hetkillään ne hyväksyvät kohtalonsa. Sitten ne sammuvat. Sammuvat lopullisesti. 

Minä sen sijaan elän. Elän entistä voimakkaammin niiden jokaisen päättyneen elämän kautta. Olen riistäjä, kiistäjä, elämän pois niistäjä. Nistijä, listijä, puukolla pistäjä. Ne kuolevat kuin kärpäset ja lakkaavat pörräämästä. Lopettavat toissijaiset, merkityksettömät elämänsä minun kauttani. Olen jumala, olen välikäsi, olen hän jonka kautta sielut siirtyvät. Olen kohtaloiden päättäjä, kärsimyksen lopettaja, uusien aloittaja, paloittaja, salaa ottaja. Murhaan, surmaan, turhaan hurmaan. Tukehdutan, tukahdutan, hukutan, houkutan, koukutan, loukutan, vasaralla päähän paukutan. Vien ne kaikki taivaan porteille ja revin sieltä alas. Helvettiin kaikki. Helvettiin kaikki mitättömine elämineen ja olemineen. Ne eivät ole mitään. Ne eivät ole ketään. Minä olen yksi ja minä olen kaikki.