Kellari

Pekka oli kuullut niitä lapsesta asti. Ääniä. Sen ääniä. Ääniä kellarista. Vanhemmat eivät uskoneet häntä, kun hän väitti, että siellä oli jotakin. Jotakin, mistä lähti ääniä. Hirvittäviä ääniä. Vanhemmat eivät uskoneet häntä silloinkaan, kun talossa tapahtui outoja. Kun hän leikki yksin yläkerrassa ja ulko-ovi aukesi, mutta kukaan ei tullut sisään. Kun radio meni itsestään päälle. Kun tavarat vaihtelivat paikkoja ilman että kukaan koski niihin. Kun isä jäi kellarin oven taakse salvan lukkiuduttua, vaikkei kukaan ollut laittanut sitä kiinni.  

Nyt Pekka oli jäänyt taloon yksin. Isä oli kuollut, ja äiti muuttanut palvelutaloon. 

Äänet eivät olleet lakanneet. Ne kuuluivat entistä voimakkaampina. 

Talo täytyisi tyhjentää, jotta hän voisi myydä sen. Pekka oli saanut muut kerrokset raivattua, mutta jäljellä oli vielä kellari. 

Hänen täytyisi mennä sinne. Hänen oli pakko. Hän ei halunnut.  

Pekka laskeutui portaita alas. Äänet voimistuivat. Rapisevat, rahisevat, laahaavat äänet. Pekan sydän sykki hirvittävää vauhtia. Korvissa humisi, kädet hikosivat ja vatsassa tuntui hirvittävä paino. Jokainen askel tuntui kuin kävelyltä tulisilla hiilillä. Pekka ei tosin ollut koskaan kävellyt tulisilla hiilillä, mutta se ei nyt ollut päällimmäisenä hänen mielessään. 

Hän pääsi portaat alas. Portaiden jälkeen vasemmalla oli sauna, ja oikealla kellarikäytävä. Äänet kuuluivat oikealta, käytävän päästä. Siellä oli pieni perunakellari ja isän vanhoja työkaluja. Käytävän varrella oli myös pannuhuoneeseen johtava ovi, jonka kautta pääsi autotalliin. Siellä oli hiljaista. Pekka pakotti itsensä oikealle, perunakellaria kohti. Hän ei ikinä saisi taloa myytyä, jos äänet kuuluisivat. 

Jalat tuntuivat raskailta ja kädet vapisivat. Äänet olivat nyt kauheampia kuin koskaan. Ne tuntuivat hänen päänsä sisällä, raapivat kallon luita ja työntyivät aivoihin kuin ongenkoukut. Pekka oli laskea pelosta alleen, mutta jostain syystä hänen ruumiinsa jatkoi matkaansa. 

Kellarikäytävä tuntui satojen kilometrien pituiselta. Perunakellarin ovi oli niin kaukana, mutta aivan liian lähellä.

Ikuisuuksilta tuntuneen ajan jälkeen hän pääsi perille. Epävakain käsin hän avasi perunakellarin oven. Hänen eteensä avautui pimeys. Musta pimeys. Jossa se odotti. Se, josta äänet kuuluivat. Kammottavin olento, jonka hän oli koskaan nähnyt. Kaasumainen, valkoinen, sarvipäinen hahmo. Sen mustat huulet ympäröivät suuta, joka oli täynnä teräviä hampaita. Päässään sillä oli valtava pehko mustaa tukkaa, joka näytti levittäytyvän kaikkialle. Ja ne äänet. Ne olivat kuin helvetin portit olisi revitty auki. Ne tunkeutuivat Pekan koko kehoon sysimustina, syvinä, hirvittävinä kirkaisuina. Ne repivät hänen korviaan, hänen sisuskalujaan, hänen lihaansa, hänen sieluaan. Pekka tunsi koko elämänsä kääntyvän ylösalaisin. 

Sen tyhjät silmät osuivat häneen. Ja se hymyili. Nyt Pekka laski oikeasti alleen. Hän ei itse nähnyt sitä, mutta hänen hiuksensa muuttuivat valkoisiksi ja kaikki väri hänen huutoon jähmettyneiltä kasvoiltaan pakeni. 

Se alkoi lipua häntä kohti. Pekan alkukantaiset vaistot ottivat vallan, ja hän sai itsensä liikkeelle. Hän paiskasi perunakellarin oven kiinni, juoksi kohti pannuhuoneen ovea, salpasi oven, ryntäsi kohti autotallia ja sen takana odottavaa ulkomaailmaa. Äänet kuuluivat hänen takaansa, aivan liian läheltä. Ne repivät hänen kuuloaan. Hänen kaikkia aistejaan. Pekka ei kääntynyt katsomaan. Matkalla hän kompastui isän vanhaan ruohonleikkuriin, mutta tuskin huomasi sitä. Hän näki vain autotallin kapeista ikkunoista hohtavan päivänvalon ja turvan. Hän tiesi, ettei se voisi tulla ulos.

Voi perkele. Oliko hän avannut autotallin ulkoa päin vai jättänyt sen lukkoon? 

Pekka syöksyi kohti ovia. Ne aukesivat. Hän säntäsi ulos, raikkaaseen ilmaan, valoon, pelastukseen, sulki ovet perässään ja jäi huohottamaan niiden eteen. Ulkona naapuri tervehti iloisesti pihaltaan. Pekka sai vaivoin tervehdittyä takaisin.

Hänen päässään jyskyttänyt huoli alkoi nyt konkretisoitua ja hän valahti maahan päätään pidellen. Nyt hän huomasi märät housunsakin. Mutta ne eivät vaivanneet lainkaan niin paljon kuin hänen mieltään päällimmäisenä piinannut ajatus.

Kuinka hän saisi nyt talon myytyä?