Myrsky

Heli oli ystäviensä mökillä vierailemassa. Yön laskeutuessa hän siirtyi ulkorakennukseen, jossa majoittui. 

Myrsky oli saavuttanut syrjäisen mökin. Sade ropisi ja tuuli kävi voimakkaana. Heli ei kuitenkaan ollut huolissaan, sillä aitta oli voimakasta tekoa ja hän oli lämpimästi kääriytyneenä peittoihin. 

Yhtäkkiä valot kuitenkin sammuivat, ja tuli säkkipimeää. Heli hapuili katkaisijaa, mutta ei auttanut. Valot pysyivät poissa. Ulkona myrsky voimistui entisestään, ja hän kuuli tuulen ujeltavan rakennuksen seiniä pitkin. Heli oli kuitenkin väsynyt, joten hän ummisti silmänsä ja pian uni ottikin hänestä vallan.

Keskellä yötä Heli havahtui siihen, että valot räpsähtivät päälle. "Jopas nyt", hän tokaisi, ja kurotti kädellään katkaisijaa kohti. Käden liike kuitenkin pysähtyi pian, sillä hän kuuli raapimista ovelta. Raapimista ja ... aivan kuin joku olisi yrittänyt tulla sisään. "Jätinkö minä avaimen oveen?" hän kauhistui, kun äänet kävivät entistä voimakkaammiksi. Hän ei muistanut, mutta uskotteli kuitenkin itselleen, että se oli vain myrsky, joka ulkona riehui. 

Ulkoa kuuluvat äänet eivät kuitenkaan lakanneet, vaan kävivät entistä voimakkaammaiksi. Raapivimmiksi ja raahaavammiksi. Tuulikin kuulosti jo lähes kirkumiselta. Heli peitti korvansa. Se ei auttanut. Nyt hän jo näki, että ovea ryskäsi joku. Joku ulkopuolelta, joka totta tosiaan halusi tulla sisälle. 

Lisäksi ilmassa leijui hirvittävä tulehtuneen haavan mätä haju, joka sai hänet melkein kakomaan.

"Sanna?" Heli kuiskasi heikolla äänellä, toivoen että hänen ystävänsä se siellä vain pilaili hänen kustannuksellaan. Oven hakkaaminen loppuikin hetkeksi. Ainoastaan alkaakseen entistä voimakkaampana. Nyt hän oli myös varma, että ulkoa kuului myös huutoa. Vertahyytävää huutoa. Epäinhimillinen ääni, joka kuului aivan hänen ovensa ulkopuolelta. Se ääni lähti jostakin, joka oli nyt pyrkimässä sisään. 

Heli keräsi rohkeutta kurkistaakseen aitan ikkunasta. Siellä, pimeydessä, hän näki ystävänsä. Tai jotakin, joka oli joskus ollut hänen ystävänsä. Nyt jäljellä oli enää ontto kotelo, joka raapi ovea ja kalisutteli hampaitaan. Ja ulvoi. Voi Jeesus miten se ulvoi. 

Heli kirkaisi. Ontto Sanna kääntyi katsomaan häntä kohti. Se alkoi liikkua ikkunaa kohti kuin rampa sudenkorento. Omituisesti raahautuen, mutta silti nopeasti liitäen. Heli sai jostakin yhtäkkisen urheudenpuuskan, joka kiidätti hänet ovelle ja siitä ulos. Hän kuuli, kuinka olento raahautui hänen perässään, edelleen päästäen sitä hirvittävää ulinaansa. Heli pyrki kohti päärakennusta, sillä siellä voisi olla pelastus. Sannan poikaystävää ei ollut näkynyt aitan ovella, joten tämä voisi vielä olla hengissä, ja he voisivat yhdessä pelastautua. 

Heli näki, että päärakennuksen ovi oli ammollaan, ja syöksyi siitä sisään. Hän kiskaisi oven perässään kiinni ja juoksi olohuoneeseen. Olohuoneen sohvalla hän näki poikaystävän, joka istui omituisesti lyyhistyneessä asennossa selkä häntä kohti.

"Veli! Veli!" Heli ravisteli miehen olkapäitä sohvan takaa. Veli ei vastannut. Hänen päänsä notkahteli omituisesti puolelta toiselle. Silloin Heli näki hänen kasvonsa. Tai sen, mitä kasvoista oli jäljellä. Ne oli järsitty lähes kokonaan luuhun asti. Lisäksi hänen vatsansa oli syöty kokonaan pois. Jäljellä oli enää roikkuvia suolia, ja keuhkot, jotka vielä puoli tuntia sitten olivat hengittäneet, lepattivat nyt tyhjinä. Heli valahti valkoiseksi. 

Lisäksi hän haistoi jälleen sen kammottavan hajun. Se oli nyt aivan lähellä. Niin lähellä, että hän tunsi, kuinka jokin tarttui hänen niskaansa.