Sormet

Eräänä päivänä ne työntyivät postiluukusta sisään. Ne eivät olleet millään tavalla merkilliset. Ensin ajattelin, että joku naapureistani tekee omituista pilaa. Katsoin ovisilmästä, mutta rappukäytävässä ei ollut ketään. Samassa sormet vetäytyivät postiluukusta takaisin ulos. Avasin oveni, mutta rappukäytävä oli tyhjä. 

Seuraavana päivänä ne palasivat. Ne näyttivät pidemmiltä. Lähestyin niitä, tällä kertaa keittiökauhan kanssa, mutta sormet vetäytyivät jälleen pois. 

Tätä jatkui viikkoja. Päivä päivältä sormet pitenivät, päivä päivältä ne pakenivat, kun lähestyin niitä. Koskaan käytävällä ei näkynyt ketään. 

Eräänä päivänä, kun sormet ylsivät jo pitkälle eteiskäytävään, ne alkoivat liikkua. Edestakaisin, kuin havitellen jotakin. Havitellen minua. Lähestyin niitä puutarhasaksien kanssa katkaistakseni ne, mutta jälleen sormet liukuivat ulos, läväyttäen postiluukun perässään kiinni. 

En ollut nukkunut kunnolla siitä asti, kun sormet ilmestyivät, ja aloin olla kauhuissani, vainoharhainen ja houraileva. Elämäni oli sortunut raunioiksi, mielenterveyteni rippeet olivat enää kasa riivittyjä hermosäikeitä, jotka kouristelivat pitkin kehoani. Tiesin, että sormet olivat hakemassa minua. Ne eivät yltäneet vielä makuuhuoneeseeni, viimeiseen linnakkeeseeni. Sulkeuduin sinne. Valvoin ja odotin. 

Jonakin yönä havahduin sekavasta unestani, jossa makuuhuoneen oven avasivat mahdottoman pitkät, mahdottoman terävät, mahdottoman kalmankeltaiset, mahdottoman mullanhajuiset, mahdottoman kylmät sormet, jotka liukuivat luokseni, hivelivät kasvojani, tanssivat kehollani kuin paholainen itse olisi kopistellut sorkkiaan rinnallani. Ne työntyivät ihoni läpi, repivät lihaani, kahmivat mielipuolisesti, raivoissaan, innoissaan, piehtaroiden sisuksissani kuin nälkäiset koirat.